Koikkereiden kohdalla saa usein kuulla, että sosiaalistamiseen pitää tosissaan panostaa, jotta yhteiskuntakelpoisuutta aikuisena voitaisiin edistää. Koikkerin luonteeseen kuuluu tietynlainen varautuneisuus vieraita ihmisiä ja koiriakin kohtaan.
Melkein kaikki koikkerit, joita itse olen tavannut, ovat tulleet lähelle ja jääneet sitten rapsutettavaksi. Totta on, että yksikään ei ole rynnistänyt suoraan syliini, mutta varautuneiksi useimpia ei ole voinut sanoa.
Hmm.
Sosiaalistaminen tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että pikkupentu tapaa kaikenlaisia ihmisiä ja koiria jo pienenä. Ja saa siitä hyviä kokemuksia. Tavoitteena on, että koira aikuisena kestää stressaantumatta tai pelkäämättä erilaisia ihmisiä ja heidän koskettelua.
Ihmiset tarvitsevat usein kuitenkin vähän ohjausta jos kyseessä on varautuneempi pentu. Ja muutenkin.
Olen ohjeistanut vierailijat ja pentua tervehtimään haluavat ensin matalaksi ja sitten katsotaan tuleeko Eppu itse vierasta tervehtimään. Koiralta itseltäänhän pitää kysyä, sopiiko tervehtiminen vieraan kanssa. En halua tietenkään pakottaa sitä, jottei tulisi traumoja.
Olemme näin joutuneet myös tuottamaan pettymyksen joitakin kertoja, kun Eppu ei olekaan halunnut mennä tutustumaan. Kuitenkin melkein kaikkia se lähestyi jo ihan pikkuisena.
Miehet ovat olleet ihan oma jännittävä lukunsa. Niinpä sitten olen aina tilaisuuden tullen pyytänyt vieraita miehiä kyykistymään ja antamaan pennulle namin.
Toimii! Ei pelota ja häntä heiluu!
Kävimme Epun kanssa toisen kerran eläinlääkäriasemalla kun se oli 8 viikkoinen. Se tutustui yhteen uuteen hoitajaan joka sai rapsutella sitä kaikessa rauhassa.
Puntarillekin saa istahtaa odotusaulassa. Paino on noussut hienosti, 4kg. (Niin tosiaan, erilaisiin paikkoihinkin tavallaan sosiaalistetaan.)
Kotiin palattuamme saimme yllätysvieraina pari ihmistä, joita Eppu menikin tervehtimään jo aika rohkeasti. Ja jäi sitten vielä kahvipöydän viereen nukkumaan kun ihmiset keskustelivat.
Sosiaalistaminen = tavallista olemista.