Hihnaharjoittelun ohjeita löytyy eri oppaista laidasta laitaan.
Olen ollut sen ohjeen kannalla, että pysähdytään heti, jos pentu vetää. Matka ei yksinkertaisesti jatku jos hihna kiristyy ja jatkuu heti kun koira itse löysää hihnaa. Osa vielä ohjeistaa nykäisemään hihnasta kun koira vetää. Jälkimmäinen ohje ei tunnu kivalta.
Eppuhan kiskoo hihnassa aivan mahdottomasti. Ja joka suuntaan.
Olen pysäyttänyt matkan aina kun Eppu vetää. Siitä seurauksena on, että Eppu turhautuu, vinkuu, istahtaa, jolloin hihna löystyy ja matka jatkuu. Mitä Eppu tästä sitten oppii?
Että matka jatkuu kun istuu?
Että matka jatkuu jos vinkuu?
Enpä tiedä, mutta vetäminen jatkuu täysin samanlaisena mutta vetreämmin voimin. Eppu painaa nyt nelikuisena jo yhdeksän kiloa ja neliveto päällä se on tosi vahva. Tietää haasteita Epun kropalle ja minun kädelleni.
Lisäksi olemme onnistuneet sosiaalistamaan Epun niin, että se tykkää kovasti kaikista ihmisistä. Eli jokaisen vastaantulevan ihmisen kohdalla se vetää hurjasti, varsinkin jos henkilö katsoo siihen. Ja kukapa nyt ei suloista pentua huomioisi.
Koiran näkökulmasta vetäminen on kannattavaa, mikäli siitä seuraa palkkio. Palkkio taas koiran näkökulmasta voi olla esimerkiksi vastaantulleen ihmisen rapsutus tai katse tai vaikkapa maassa olevan kävyn saavuttaminen. Jos siis vetämällä saavuttaa asioita, jatkuu vetäminen vuorenvarmasti myöhemminkin.
Aina ei varmastikaan olla pystytty vetämällä tavoiteltavien asioiden saavuttamista välttämään.
Turhautuminen on varmastikin paras sana kuvaamaan tunnettani.
Muutaman kerran rauhallisemmissa paikoissa olemme onnistuneet hihnakävelyssä siten, että mukana on ollut herkuista parhaimmat, keitetty kanansydän tai nakkipalat.
Todellakin esimerkillistä hihnakävelyä, eikä mikään häiritse keskittymistä.
Pohditaanpa vielä.
Loistavat herkut = hyvin menee
Kaikki muut keinot = kiskomista lähestulkoon kuristumiseen asti
Edistymistä ei tapahdu.
Yhtäkkiä mieleeni muistui Tuire Kaimion kirjasta: Jos opettelu näyttää junnaavan paikallaan tai menevän takapakkia, palaa harjoittelussa aiempaan vaiheeseen. Palasin mielessäni taaksepäin hihnaharjoittelussa.
Melkein punastuin huomatessani ettemme ole koskaan harjoitelleet hihnakävelyä kaikkein tavallisimmassa ja turvallisimmassa ympäristössä, kotona.
Voi hyvänen aika!
Pihalle hihnan kanssa. Ja voi mitä onnistumisen tunteita! Hihnakävely sujui loistavasti perusnameilla. Tämän jälkeen myös vapaana Eppu tuntuu tulevan vasemmalle puolelleni ja katsovan minua kysyvästi: ”tässäkö pitää kulkea?” ”Juuri siinä muruseni, hieno koira!”
Meillä on oikeasti nokkela, oppiva koira. Kun vaan itse huomaisi käyttää oikeita keinoja sen opettamiseen